Muutoksia

Tänään, tässä ja nyt olen itseni kanssa siinä tilanteessa, jossa aloitan rakentamaan kaikkea vähän kuin alusta. On siis ehkä parasta aloittaa tästä hetkestä ja palasteltava asioita taaksepäin sitä mukaa mitä sieltä vuosien takaa ja matkalta kumpuaa.

Olen uudessa paikassa, uuden ympäristön keskellä. Uusi koti, uusi paikkakunta, uusi työ, uusi työyhteisö, uudet asiakkaat.

Kaiken tutun vaihtuessa uudeksi, koen samaan aikaan myös eroahdistusta nuorimmasta lapsesta. Me elimme vahvassa symbioosissa vuosia. Toisiimme turvautuen ja toisiimme luottaen. Me kasvoimme yhteen muutakin, kuin äiti-lapsi- suhteessa, me olemme myös ystäviä. Tiedämme ja tunnemme toisemme hyvin. Siksi kait tuntuu eräänlaiselta kuolemalta päättää tämä ajanjakso, asua eri osoitteissa ja myös eri kaupungeissa. Tämä on suurin tuska, jota tällä hetkellä tunnen. Kipua, sydäntä riipivää ikävää.

Uskon, että moni äiti kokee tätä samaa “päästäessään irti” lapsestaan. On aika uuden ajanjakson..tässäkin. Sallin kaikki ikävöivät kyyneleet itselleni, sallin eron riipivän tunteen, sallin sen kaiken rakkauden, jota tunnen lastani kohtaan. Tätä samaa tuskaa tunsin jo aiemmin vanhempaa lastani kohtaan. Se hiuksenhieno ero tuossa on ollut se, että hän on ollut se itsenäisempi tapaus. Sama rakkaus, sama ikävöinti, kohdistuu myös häneen.

Muutto uudelle paikkakunnalle toi mukanaan myös uuden työpaikan. Uudenlaisen työnkin. Odotin sitä kovasti ja olin valmis kokeilemaan työtä muuallakin kuin kentällä. Jännitin, mutta olin innokas uuden edessä. Hyvin pian aloituksen jälkeen totesin kuitenkin, että olen osunut väärään. Johtuen monesta eri tekijästä, pettymys oli suuri. Vailla minkäänlaista suunnitelmaa minut otettiin tervetulleeksi tyylillä “Tässä on nämä työt, tee ne”. Meistä kukaan ei halua aloittaa työtä ilman ohjausta. Pelkkä “Tervetuloa!” ei vaan yksinkertaisesti riitä. Puhumattakaan työilmapiiristä, se on asia, jonka aistii nopeasti. Hyvin nopeasti. Korulauseita ei tarvita, ne ei hyödytä. Se mitä ei ole, sen aistii kyllä. Työn alettua sairastuin, fyysisesti. Kantokyky oli rajoittunut kaiken stressin keskellä ja pitkän syksyn jälkeen. Itselle syy sairastumiseen oli harvinaisen selvä. Sisäilma. Mutta siitä en tässä kohtaa kirjoita enempää. Muuta kuin mainitsen: se on aiheena kuin härkätaistelijan punainen vaate, kuka sen uskaltaa esiin nostaa, saa taistella!

Paketti oli siis aikalailla valmis. Vuosien kokemusten jälkeen totesin nopeasti…hyvin nopeasti, että on reagoitava asiaan ja nopeasti.  Tehtävä ratkaisuja, oman itsen takia. Minkäs muunkaan. Sen verran olen oppinut arvostamaan itseäni, että haluan tarjota itselleni parasta mahdollista tai ainakin parempaa, jos jotain kipuilen, Niin tein ja nyt koen olevani siellä missä kuuluukin. Tämäkin opetti. Paljon. Raakuudellaan. En olisi tätä kokemusta itselleni suonut, en missään kohtaa, koska niin paljon tapahtui kuitenkin jo muutenkin samaan aikaan. Mutta elämä päätti taas toisin, joten sen puitteissa oli mentävä. Tämä on vienyt minulta fyysisiä voimia. Olen ollut lopen väsynyt, valmis makaamaan raatona lattialla tunteja. Olen hetkittäin niin myös tehnyt. 

Entäs ne ystävät sitten. Suuri voimavara. Ystävyyssuhteet on muuttuneet vuosien varrella. Ne lämpimimmät suhteet on olleet ja pysyneet, vaikka viimeksi olisi kuulumiset vaihdettu kuukausia sitten. Kemia ja yhteys pysyy hiljaiselosta huolimatta. 

Mutta näiden suhteiden olemassaolosta huolimatta, myös yksinäisyys on olemassa. On vain päästävä näkemään ja turisemaan kasvotusten. Juteltava sohvan pohjalla kahvikupit kädessä ihan kaikesta, tuntitolkulla ja pohjamutia myöten. Sitä ei ole nyt ihan koska vain saatavilla.

Uusia ystävyyssuhteita voi toki syntyä aina uudestaan. Se ottaa oman aikansa, varsinkin näin aikuisena. Mistä niitä ystäviä ja sosiaalista elämää sitten löytäisi? Sen aika näyttää mistä se nyt täällä löytyy. 

Vaikka kaiken tämän muutoksen keskellä kipuilen, ja prosessoin, elän myös parisuhteessa. Sellaisessa, jossa molemminpuolinen arvostus näkyy jatkuvasti.  Me rakennamme meidän elämää nyt yhdessä, saman katon alla. Toisen oppiminen ja toisesta oppiminen on jatkuva tie, jossa perille pääsyä ei ehkä olekaan. Mutta on matka, jota kuljetaan yhdessä, käsi kädessä. Välillä lempeillä laineilla, välillä myrskypuuskissa. Sekin on sallittua. Tämä muutos koskettaa meitä molempia. Kun avioerosta on molemmilla kulunut yhtä pitkä aika, molemmilla tässä välissä ollut mitä on, ja nyt samojen seinien sisällä asuu kaksi aikuista, on se jälleen uudenlaista. Luottamus toiseen, toisen edessä avoimena oleminen, keskusteleva suhde, jossa molemmat saa olla omana itsenään. En voisi parempaa lähtökohtaa toivoa. Me olemme nyt uudessa tilanteessa, mutta meillä on yhteinen tahto. Näin olemme puhuneet ja näin uskallan tähän myös tekstinä sen kirjoittaa.

Muutos on aina muutos. Hyvässä se voi olla myös rikkova, aikaa vievä ja prosessoitava. Näin koen omalta osaltani useasti käyneen. 

Olen tunne-eläjä, joten tunteet kuuluvat asioiden läpikäymiseen vahvasti. En sitä itsessäni häpeile, toki toisinaan tuntuu, että jotkin tilanteet voisi tunteilla kevyemminkin.

Tämä on tässä ja nyt. Tästä hetkestä eteenpäin.