Hahaa!!! Keski-ikäisyys on lähempänä kuin onkaan… Syntymäpäivä-mittari tikittää ja uusi luku on ihan nurkan takana. Luku tuntuu jo ihan liian suurelta, mutta toisaalta olen aivan mielettömän kiitollinen myös siitä, että olen täällä edelleen. Hengissä.
Katsoin tänä aamuna Instagramista videon, joka viittasi siihen, että elämässä saattaa olla menossa suuri muutosvaihe, että saattaa tuntua vaikealta tuntea onnellisuutta siitä kaikesta muutoksesta. Niinpä niin. Elämähän on yhtä suurta muutosta koko ajan. Mittakaava saattaa olla vaan jokaisella vähän erilainen. Vaikka se mittakaava olisi meillä kuinka erilainen, voi silti kokea saavansa vertaistukea. Saattaa olla niitä pieniä palasia sieltä täältä mitä on kokenut samalla tavalla elämänsä aikana, siis ihan tapahtumina. Sitten voi olla myös niitä kokemuksia ja tunteita kuinka on käsitellyt asioita. Monella tavalla voi saada vertaistukea ympäriltä erilaisista yhteyksistä.
Ihan hiljattain eräs henkilö kertoi saaneensa vertaistukea edellisestä tekstistäni täällä blogissa. Lyhyt keskustelu vei meidät siihen, että avioerosta toipuminen on kuin suru-aika. Avio-erosta toipumisen on sanottu olevan kuin viiden vuoden suru-aika, rinnastettuna siis ihmismenetykseen läheltä. Vaikka se olisi kuinka helpottava, se on silti omanlainen suru-aika. Jokainen käsitelköön sen ajan omalla tavallaan. Mutta en voi silti olla korostamatta sitä miten tärkeää on kokea saavansa vertaistukea. Itse olen saanut sitä lukemalla erilaisia tekstejä, kuuntelemalla aihetta käsitteleviä podcasteja tai muita äänitteitä. Ihan jo se on tuonut tietynlaista turvaa sille, etten ole omien tuskien ja ajatusten kanssa yksin. Hirmu tärkeäksi olen kokenut myös sen, että kukaan ei vähättele minun tunteita ja ajatuksia. Kun me jokainen kuitenkin koetaan asiat eri tavoin syvällä sisimmässä, kukaan ei voi siis tulla ja talloa sun tuntemuksia.
Olisin itse niin valmis käsittelemään asioita enemmänkin ja laajemmin täällä blogin puolella, mutta vielä en sitä voi tehdä, koska ne koskettaisi läheisiä ihmisiä niin läheltä. Samaan aikaan kuitenkin koen, että olisi tärkeää kertoa niistä, juuri sen vertaistuen vuoksi. Niin moni kamppailee samojen asioiden kanssa.
Voisihan sitä jokainen purkaa tuntojaan ystävän kanssa. Mutta entä jos sinulla ei ole yhtään sellaista ystävää, joka tietäisi piirun vertaa siitä mitä puhut? Silloin vertaistuki muita kanavia pitkin on vielä tärkeämpää. Koska sä et ole yksin. Aina on joku joka on kokenut ja kokee samaan aikaan samalla tavalla.
Ja jos sulla sitten on se yksikin ystävä, joka näkee, kuulee ja ymmärtää sua…kokee ja kokenut samoja asioita. Mitätöimättä sun tunteita ja aliarvioimatta sua siinä hetkessä, kun saatat olla tosi heikoilla. Sulla on käsissä timantti.
Ja vaikka käsillä olisi kuinka kipeitä asioita, ja sun pää huutaisi monenlaisia ajatuksia, niin ihan hirmu tärkeää on löytää itselle voimaannuttavia asioita.
Itse olin pitkään suht lamaantunut. En jaksanut enkä kyennyt oikein mihinkään. Mutta nyt, kun aikaa on kulunut, olen löytänyt itselle oman tärkeän harrastuksen jälleen. Vanhan harrastuksen, joka antoi silloin joskus itselle voimaa paljon ja antaa nyt taas. Todetuksi on tullut myös se, että siinä heikommassakin hetkessä on tärkeä potkia itseä ja irtautua hetkeksi itselle tärkeän asian äärelle.
Vaikka some saattaa viedä meitä välillä liiaksi mennessään, niin näen myös, että se myös antaa paljon. Se on myös näyttänyt, että on tärkeää puhua vaikeista asioista päivänvalossa. Katson ihaillen montaa sisällöntuottajaa, jotka on tuoneet julki todella isoja asioita. Se vaatii rohkeutta. Ei olla enää siinä ‘kaikki on yhtä hattarapilveä ja ruusun terälehtiä’-moodissa vain ja ainoastaan.
Kun perustin tämän pienellään toimivan blogin eräs ihminen totesi minulle “Aika henkilökohtaisia asioita jaat sinne…”. Niin. Miksi en voisi? Miksi en saisi? Itse tiedän sen vertaistuen arvon ja tärkeyden. Miksi en voisi koittaa antaa sitä myös itse? Se saavuttaa jonkun tai sitten ei.
Mä uskallan nyt haastaa omaa rohkeutta ja sen verran mainitsen omaani, että toisinaan tunnen suurta voimattomuutta, kun yhteishuoltajuudesta huolimatta olen kantanut lasten asioita vanhempana nämä vuodet yksin. Ja vaikka tiedän, etten voi kaikkea ratkoa lasten puolesta, on se myös haavoittavaa ja tuskallista. Se on tämän äidin tuskaa. Sillä jos voisin, hakisin joskus kuunkin taivaalta heille. Tiedän tekeväni parhaani, mutta tiedän myös, että aina en pysty tyytymään siihenkään.
Ole rohkeasti sinä. Arvosta itseäsi. Arvosta kaikkea sitä mitä oot käynyt läpi ja mistä olet selvinnyt. Ja, kun sä huomaat, että uskallat vetää rajoja, vaikka sä välittäisit jostain ihmisestä, sun ei silti tarvitse antaa toisten talloa ittees ja sun sisimmäistä itseäsi. Sulla on kaikki oikeus käydä tämä elämä läpi sun näköisellä tavalla ilman, että tuntisit vähättelyä tai mitätöimistä.
Ja jos sun elämään löytyy joku ihminen, joka kuulee, näkee ja ymmärtää sut just sellaisena kuin oot…se on merkityksellistä.
Jokainen kipeä asia opettaa meille kuitenkin asioita. Jossain vaiheessa huomaat sen varmasti.
Ja aina on joku, joka kuulee, näkee ja ymmärtää sut, kokee asioita samoin, kuin sinä.
Lisää kommentti
Kommentit
Hyvä,tuo yhteishuoltajuus asia on juuri se mitä meistä äideistä moni kantaa arjessaan 24/7 mukanaan kun avioero tulee,ei sillä ole merkitystä kuinka kauan erosta on,koska loppuelämänsä sitä äitinä,isänä yleensä kantaa vastuun jälkikasvustaan,tai ainakin oletettavasti niin olisi...Suomi on erityinen maa siinä mielessä että täällä velvoitetaan yhteishuoltajuuteen,mutta väitän samaa,se toteutuu hyvin harvalla niin että se suojelisi lasten etuuksia,hyvinvointia...Kyllä moni avioero päättäessään näyttää suunnan että äidit käärii hihat ja kas ottaavat päävastuun kaikesta...tiedän tunteen...eikä se vastuu ole sitä isän puolelta,minusta että soitellaan silloin tällöin,toki hyvä asia sekin mutta arjessa eläminen on paljon muutakin kuin soittelua välillä,mitä kuuluu....Aihe on tärkeä,huoltajuusasiat ylipäätään...oon itte miettinyt jahka saan tilaa että kirjoitan käsikirjan yh äideille,työkalupakin mistä voisi olla apuja arkeen,se meina on ollut heviä....kuten taatusti sinullakin...anna mennä ja lauta ajatuksia alulle
Yst Henna-Riikka
Allekirjoitan sun ajatukset täysin.
Kyllä siinä monenlaista vaaditaan ja selkärangasta otetaan, kun kannat vastuuta jokainen päivä.
Arvokkaana asiana pidän sitä, että lapset on ja haluavat olla elämässä mukana. Keskustella ja kertoa asioita. Sellaista ei rahassa mitata.
Toisinaan meille kuitenkin annetaan myös sellaista kannettavaksi jota ei ennalta kysellä. Sellaistakin, jota ei haluaisi kestää tai jaksaa.
Vanhemmuus ja huoltajuusasiat on todellakin tärkeitä. Minusta kaikkein tärkeintä on olla läsnä. Siihen vaaditaan muutakin kuin se puhelinsoitto silloin tällöin.
Ja kyllä, varmasti jatkan ajatusten laittamista "paperille" edelleen. Katsotaan mihin asti se kaikki sitten viekään.