Onko sulla ollut hetkiä, jolloin tuntuu, että olet missä tahansa, olet toisinaan “väärässä” paikassa? Tai tunnet yhtä aikaa olevasi oikeassa paikassa, mutta silti samaan aikaan haluaisit olla myös muualla.
Kun on elämässään antanut paljon toisille, omasta tahdostaan, huolimatta siitä, että tietää antavansa itsestään jo liikaa…kun perhe tarvitsee, ystävät tarvitsee, työ tarvitsee..tunne on, että kaikki tarvitsee yhtä aikaa. Tosiassa tunnet, että tarvitset olla olemassa hetken vain itselle ja omille tarpeillesi. Et vaan osaa sanoa “EI”. Siis siitäkin huolimatta se perhe ja ystävät on sulle rakkaimmat mitä olla voi.
Missä menee raja? Missä kohtaa on oikein jo sanoa “ei”? Se taitaa toisinaan olla vaikeaa jokaiselle.
Lasten kasvettua isommiksi, oli aikaa enemmän myös omille asioille. Tokikaan se ei ollut helppoa, kun oli jo tottunut siihen, että lapset ja koti ottivat paljon aikaa. Totuit siihen, että valtaosan ajasta olit olemassa muille kuin itsellesi. Siitäkin huolimatta, että omasta hyvinvoinnista olisi pitänyt pitää parempi huoli jaksaakseen kaiken keskellä. Tokikaan tämä ei tarkoita sitä, että lapset ja koti olisi olleet minulle “kärsimystä”, mutta meistä jokainen tarvitsee aikaa vain itselleen ja akkujen lataamiselle. Aikojen saatossa on oppinut enemmän itsestä ja omista tarpeistaan.
Omien lasten kohdalla olen aina ollut vankkumaton siinä, että lapset menevät lähes tulkoon kaiken edelle. Edelleen, vaikka he molemmat jo pois kotoa, katkeaa omat askareet siihen hetkeen, jos puhelin hälyttää ja apua tarvitaan. Se on se rakkaus, joka asuu tämän äidin sydämessä.
Nyt parisuhteessa eläessä, on alust asti ollut molemmille selvää, että aikaa tarvitsee molemmat tahoillaan olla ja tehdä myös asioita itsekseen. Joskus se on lyhyt hetki, joskus sitten pidempi. Onko se parisuhteesta pois, jos annat aikaa itsellesi? Tai, jos annat toiselle sen oman ajan, mitä huomaat toisen juuri siinä hetkessä tarvitsevan. Ei. Oikeastaan se on päinvastoin.
Ehkä se suurin taitolaji onkin sirotella aikaa sopivasti itselle, toisille, yhteisesti… niin, että tunnet olevasi tyytyväinen. Joskus aikaa enemmän toisille ja toisinaan itselle. Totuus on kuitenkin se, että mikäli annat itsestäsi aina toisille, unohdat ja kadotat pian itsesi. Niin kävi myös minulle: kadotin itseni niin, etten enää ollut varma siitä mitä haluan ja tarvitsen. Nyt sekin on jo paremmalla mallilla.
Ymmärrettävä on myös se, että aika muuttuu, me muutumme. Nykyisin palautuminen jostain saattaa viedä rutkasti enemmän aikaa kuin ennen.
Pidä siis itsestäsi hyvää huolta. Huomaa “hälytysmerkit” ja kuuntele mitä tarvitset. Älä tyydy huonoon oloon, vaan tee hyvää itsellesi, kaikessa.
Ei se sanonta “Kun muistat itsesi, voit olla myös olemassa toisille” kovin pahasti metsään mene. Vaikkei se metsään meneminenkään huono asia ole: metsässä on hyvä olla ja hengittää.
Kaikki lähtee sinusta. Sinä olet tärkeä. Minä myös.
Lisää kommentti
Kommentit