Tämä teksti on omistettu jokaiselle naiselle... ja miehelle.
Miehille siksi, että he ymmärtäisivät paremmin millaista naisena eläminen on tämänkin aiheen kanssa.
Voi, kunpa olisin saanut käsiini Maija Kajan “Iloa ja terveyttä”- kirjan kuusi vuotta sitten!
Siinä hetkessä, kun makasin sairaalassa hengenvaarallisessa tilassa ja tulevasta tietämättä, en voinut kuvitellakaan mitä seuraavaksi tapahtuisi minussa. Kehollisesti ja mentaalisesti. Pitkällisten tutkimusten jälkeen selvisi, että vaadittaisiin suuri leikkauksellinen operaatio.
Tämän operaation myötä kirurgin ensimmäiset sanat heräämössä olivat “Onneksi olkoon!! Sulla alkoi just vaihdevuodet!”. Noh, en tuossa hetkessä osannut olla mitään muuta kuin huojentunut: olin hengissä.
Nyt, kuusi vuotta operaatiosta, alan ymmärtää mitä naiselle tapahtuu, kun jälleen kerran hormonit astuu peliin uudella tavalla. Miksi kukaan ei kertonut? Kertonut ihan todella mitä kaikkea voi olla odotettavissa. Muutakin kuin yön aikana hikoillut yöpaidat. Ja mitä olisi voinut olla tiedossa jo ennenkuin mitään operaatiota oli ollut edes tiedossa: oireita oli aivan varmasti ollut jo vuosia.
Tuohon aikaan olin 42-vuotias. Nuoresta iästä johtuen, kohdun ja munasarjat “menetettyäni”, oli täysin selvää, ettei keho voisi elää ilman hormonikorvaushoitoa. Leikkaus oli keholle shokki. Fyysisesti ja henkisesti. En silti hetkeäkään kokenut, että olisin menettänyt naisellisuuttani pätkääkään. Olin saanut kokea kaksi raskautta, luultavasti myös keskenmenon. Mutta olin kokenut myös järkyttävän kivun, monessa eri muodossa.
Vuodet tässä välissä on kuluneet ja toki keho hakenut uutta tapaa elää. Hormonikorvaushoito on toiminut suht hyvin. Tähän asti. Kunnes koitti tämä talvi ja lääkkeen saantiongelmat: koko Suomesta ei ole kyseistä lääkettä saanut kuukausiin. Noh, tilannehan piti olla korjattu toisella lääkkeellä. Mutta kuinkas sitten kävikään: ei mennyt ihan putkeen. Ensinnäkin minulle määrätty annos oli aivan väärä ja ennenkuin sekään selvisi, olin käynyt läpi melkoisen tutkimusten rumban.
Kun keho alkoi tuottaa pahoja merkkejä siitä, että nyt ei ole kaikki kohdallaan totesin kokevani kaiken tämän:
- unettomuus
- lihas- ja nivelkivut
- mielialan totaalisen romahduksen
- ylitse vyöryvän väsymyksen: kaaduin työvuoron jälkeen sänkyyn ja nukahdin samantien, silti valvoin kaikki yöt
- sydänoireet
- vaihtelevan hikoilun, joka muuttui sekunnissa paleluksi
- ripsien lähdön
- aineenvaihdunnan häiriöt
Ja kyllä tähän sisältyy muutakin oiretta. Kaikissa näissä oireissa olen ollut myös erossa minulle tärkeistä ihmisistä, koska en vain ole jaksanut. Niin, niinkin voi käydä. Tietynlainen erakoituminen ja ajatuminen pois sosiaalisista ympyröistä.
Koko kroppa “sekosi” romahtamalla. Siinä kohtaa, kun yhtenä päivänä silmissä pimeni ja lähes pyörryin, totesin itsekin, ettei kaikki nyt ole todella enää hyvin. Voin todella huonosti, silti sinnittelin ja soimasin itseäni siitä, että en ollut enää kykenevä mihinkään.
Pois alta oli selvitetty reuman mahdollisuus, kilpirauhasen toimivuus ja monta muuta asiaa. Ja todella: minulle tarjottiin myös masennuslääkkeitä, joihin vastasin samantien: ei! Ja tiedän, että moni nainen tyytyy tähän vaihtoehtoon, koska eivät tiedä oireiden tulevan jostain aivan muusta syystä.
Aloin ottaa asioista selvää itse. Keskustelin lääkärin kanssa myös määrätystä hormonikorvaus-lääkkeen annoksesta. Olen lukenut, lukenut ja lukenut. Katsonut aiheeseen liittyviä ohjelmia. Selannut asiasivuja netistä. Nyt ymmärrän niin paljon enemmän. Ja ymmärrän, että olisin säästynyt paljolta, jos olisin tiennyt tämän kaiken jo…vaikkapa kymmenen vuotta sitten.
Naisen keho on äärimmäisen monisäikeinen. Se mitä nainen kokee elämänsä aikana kehollisesti on jostain aivan omasta todellisuudesta. Ja jokainen meistä kokee sen omalla, yksilöllisellä tavallaan. Jostain syystä tämä aihe on edelleen ‘vähän ääneen puhuttu’. Enkä voi käsittää miksi!
Miksi naisesta luodaan hirviö, joka pauhaa kotona ja on hormonihöyryissään kulkeva hahmo?
Oman estrogeeniromahduksen myötä pakotin itseni lepoon. Etsimään keholle apua. Olin ollut nukkumatta jo pari kuukautta. Ei ihme, että maailma näytti todella mustalta. Sitähän se oli.
En tälläkään kertaa ollut antanut periksi, vaan kuuntelin mitä oma sydän sanoi…toki myös oma avopuoliso vierellä kertoi, näki ja ymmärsi. Se oli itselle äärimmäisen tärkeää. Tukemassa on ollut myös ystäviä sekä perhe. Mutta loppuviimein vain minä itse tiesin millaisen myrskyn silmässä olin elänyt.
Nyt vointi on paljon korjaantumaan päin. Nukun, jaksan enemmän ja henkisesti voin paljon paremmin. Fyysiset oireet hälvenee päivä päivältä.
Vahvasti olen sitä mieltä, että naisena olemiseen liittyviä asioita on opetettu meille pitkään vääristäkin näkökulmista. Hormonit tekevät meissä monenlaista. On opeteltava ymmärtämään itseä yksilönä ja löydettävä ne keinot sekä tavat, joilla myrskyistä selviää.
Aihe tarvitsisi niin paljon enemmän avointa keskustelua, kokemusten jakamista ja näkyväksi tulemista. Kunpa jokaisella naisella olisi joku kenen kanssa jakaa omia tuntemuksia ja kokemuksia, jokin väylä mitä pitkin saa tukea ja tietoa sekä konkreettista apua, jos niin tarve on. Avuntarvetta on selvästi enemmän mitä yhteiskunta tänä päivänä edes ymmärtää.
Tämän tekstin alussa mainittua kirjaa en ollut päässyt alkua pidemmälle, kun kyyneleet nousivat silmiini. Ymmärsin vihdoin, että en ollutkaan ollut itseni kanssa hulluksi tuleva. Olen ollut koko ajan nainen, jonka keho on taistellut, selviytynyt, muuttunut ja etsinyt keinoja parantua. Jatkan edelleen aiheen opiskelua ja etsin itselleni sopivia keinoja elää minun näköistä täyttä elämää.
Ja piru vie: olen ylpeä, että olen tämä nainen tässä ja nyt!
Lisää kommentti
Kommentit