Kiltteydestä ulkopuolisuuteen

Pään sisällä ja sydämessä tämä aihe on kypsynyt hiljalleen….tuottanut kyllä tuhannet kyyneleet ja sydänsäryt. 

Olen aina saanut kuulla olevani kiltti ja hyväntahtoinen ihminen. Se on ollut itselle luontaista, en osaisi olla muuta. Itselle ihmisten, oli he sitten läheisiä taikka kaukaisempiakin, toisten hyvinvointi on ollut sydämenasia. Töissä, kotona, ystäväpiirissä. Herkästi aistin ja näen ympärillä tapahtuvia asioita. Luen ihmisiä ja heidän olotiloja. Eikä se ole jäänyt siihen, vaan olen myös herkästi puuttunut tilanteisiin, jos se on tuntunut tärkeältä ottaa joku huolehdittavaksi.

Tähän ikään päästyä, voin jo sanoa, että monessa yhteydessä olen huomannut, että ihmiset lähestyy ja kertovat mielessä olevia huoliakin herkästi. 

Kiltteys on kuitenkin johtanut monet kerrat myös väsymiseen. Olen unohtanut itseni ja antanut toisten asioiden mennä omien asioiden edelle. Siitäkin huolimatta, että omat voimavarat on olleet vähissä. Se loppuun palanut kynttilä on jatkanut liekissä, vaikka happi on ollut jo lopussa. Omassa olotilassa olen maksanut tästä kallista hintaa. Sellaista mitä en ole aiemmin osannut erottaa, kuin vasta myöhässä. 

Niin. Entäs se sitten, kun haluat olla kiltti kuuluaksesi joukkoon. 

Minun elämän aikana on ympärillä ollut paljon ihmisiä. Ne ihmiset on muodostaneet erilaisia yhteisöjä. Ystäväpiirejä. Työporukoita. Myös perhepiirejä. 

Kaikkein viimeisimpinä aikoina olen vihdoin ymmärtänyt itsestäni ja omasta elämästäni ihan valtavan ison asian. Siis todella ymmärtänyt. Olen aina kokenut olevani ulkopuolinen jollain lailla. Lopulta niin, että olen yksinäisempi kuin koskaan aiemmin.

Ala-asteaikoina olin koulukiusattu. En koskaan unohda niitä päiviä, kun itkin kotona tuskaa siitä, että jäin välitunneilla yksin. Siinä pienessä kyläkoulussa. Muistan miten koitin kaikin tavoin pysyä siinä pienessä porukassa mukana. Mutta se ei mennytkään niin. Muistan myös sen miten eräänä talvipäivänä, koulusta tulleena, rohkaistuin, tartuin puhelimen luuriin ja soitin itkien yhdelle näistä kiusaajista ja kysyin “Miksi te kiusaatte minua? Miksi jätätte minut yksin?”. Se tunne…se oli jotain aivan kamalaa ja sattui. Sen puhelun jälkeen itkin äidin sylissä jo monettakohan kertaa. Miten tuskalliselta tuntui lähteä aamuisin kouluun, kun tiesin ettei minulla ollut siellä ketään kenen kanssa kokisin olevani ystävä. Sitä kesti oman aikansa. Niin pahan jäljen se jätti minuun, etten koskaan kuitenkaan kokenut aidon oikeasti kuuluvani heidän porukkaan, vaikka siihen lopulta sitten pääsin. Ja sen ajanjakson jälkeen koin tulevina kouluvuosina varovaista tarvetta tulla hyväksytyksi…kiusaamisen pelossa.

Nuoren aikuisen elämässä hain edelleen omaa paikkaani. Oli ystäviä, kavereita, ja edelleen yritin mukautua joukkoon. Tunsin kyllä olevani myös hyväksytty. Minulla oli pari todella hyvää ystävää, joiden kanssa tunsin olevani juuri se mitä olen. Silti koin tarvetta kuulua osaksi suurta porukkaa ja katsoin itseäni kuin kuplan ulkopuolelta. Ja se teki kipeää. 

Esimerkkinä kerrottakoon ulkopuolisuutta aiheuttaneen sekin, etten ole koskaan kokenut omaksi “jutuksi” kännien vetämistä. En siis ole ollut se hurja mimmi, joka olisi nauttinut alkoholista ja siksi ollut se hyvä “ryyppykaveri ja bilehile”. Sen olen tiedostanut aina, mutta kokenut myös ulkopuolisuutta tämän takia. Olen ollut se tylsä kaveri, joka mieluummin olisi hauskanpidossa ilman sitä jäätävää olotilaa seuraavana päivänä. Kuka nyt sellaista kaveria jaksaisi?

Elämä on koetellut monin tavoin. Se on uuvuttanut minut monet kerrat loppuun. Silti olen pitänyt kiinni kiltteydestäni. Kunnes sitten olen kaatunut uudestaan ja uudestaan, todetakseni että ylitin omat rajani jonkun toisen takia. 

Ja miten vaikea on tämä asia nyt tuoda päivänvaloon… Oman kiltteyteni rajat ehkä jopa eskaloituivat avioeron kynnyksellä. Kun näin itsestäni mihin tilanteeseen olin itse itseni saattanut. Siinä suhteessa, joka oli ollut niitä tärkeimpiä. Rajat tulivat täyteen ja kuuntelin lopulta niitä. Olin kuitenkin kadottanut itseni onnistuneesti. Siitä eteenpäin olen niitä rajoja kuunnellut vuosi vuodelta enemmän. En siinä silti ole aina onnistunut. En todella. 

Se, että olen koittanut oman kiltteyteni kautta kuulua johonkin joukkoon, ei ole johtanut kuin omaan huonovointisuuteen. Miksi sitten tein niin? Koska yksinäisyyden pelko on ollut niin suuri. 

Vaikka on itse repinyt itsensä äärirajoille ja silti halunnut olla kiltti…vaikka itket jo omia huolia, kannat ja huolehdit myös niitä toisten asioita…vaikka olet antanut itsestäsi jo sinä päivänä kaiken, etkä jaksaisi enää pysyä hereillä  ja silti olet saavutettavissa sille toiselle….vaikka koet ettet ole tullut kuulluksi, annat itsestäsi silti sille toiselle…. Miksi? Koska pelkäät jääväsi yksin.

Niin, se erillisyyden tunne on jotain sellaista mitä on ollut vaikea hyväksyä. Toki tänä päivänä tarvitsen paljon aikaa itselleni, mutta silti koen olevani yksinäisempi kuin koskaan. Olla osana jotakin yhteisöä, ei välttämättä kuitenkaan tarkoita sitä, että kokisi olevansa jäsen. Voit olla porukassa, mutta silti ulkopuolinen. 

Olen itkenyt silmäni punaiseksi, kun olen joutunut pitämään omista rajoistani kiinni. En halua ratsastaa enää kiltteyden varjolla. Niistä rajoista, jotka vihdoin tunnistan. Sen vuoksi on elämästä poistunut myös ihmissuhteita. Se on tuntunut rankalta ja surulliselta.

Ja tässä on tullut etsittyä sitä kadonnutta Lauraa….kunnes ihan hiljan kerroin eräälle pitkäaikaiselle ystävälleni, että olen tainnut löytää itseni vihdoin uudelleen. 

Elän tällä hetkellä sellaista aikaa, jossa tunnistan olevani paljolti oma itseni. Parisuhde, joka on aidosti sellaista missä on vapaus olla mitä oikeasti on. Se antaa tilaa hengittää omia ajatuksia ulos, saattaa niitä ajatuksia myös tekstiksi ja tuoda niitä myös julki. Se on auttanut ymmärtämään ja prosessoimaan kipeitä haavoja. En ole tullut arvostelluksi vaan ollut sitä mitä olen. On ollut aikaa ja tilaa työstää todella kipeitä asioita. Tässä vaiheessa elämää, on omista lapsista kasvanut jo aikuisia. Ja he tuntuvat tällä hetkellä myös läheisiltä ystäviltä. Miten arvokasta sekin on.

Ja sillä aiemmin mainitulla yksinäisyydellä en tarkoita, että olisin yksinäinen parisuhteessa. Jos miinustetaan se parisuhde pois, koen yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta tässä kohtaa siitäkin huolimatta, että oman ajan tarve on myös olemassa. Ennen niin tiheään soinut puhelin on nykyisin hyvin hiljainen. Niin on ehkä tarkoitus nyt tässä kohtaa sitten olla.

Se kiltteys ja hyväntahtoisuus asuu minussa edelleen. Ehkä kuitenkin osaan huomioida itseni nyt paremmin kuin koskaan aiemmin. Kultaisella keskitiellä on tekemistä tässäkin asiassa. 

Kun sulta joku kysyy “Mitä sulle kuuluu?”, pysähdy siihen hetkeen ja vastaa sille kysyjälle. Häntä saattaa ihan oikeasti kiinnostaa.