Kukapa ei olisi virheetön? Tai kukapa ei haluaisi olla virheetön? Vai haluaisiko sitten kuitenkaan? Jos ihan syvälle menee tuohon ajatukseen ja työstää sen totuudenmukaisin silmin itselleen.
Elämä opettaa ja kasvattaa. Ihan koko ajan. Joskus on vaikea hyväksyä kaikkea sitä mikä saa mielen palasiksi ja sydämen rikki. Vaatii joskus valtavan pitkän ajan katsoa asiaa sen ulkopuolelta ja hyväksyä, että “Hei, näin kävi. Mitä tästä opin?”.
Valitsinko oikein..
..opinnoissa..työkuvioissa..parisuhteissa…ystävyyssuhteissa…perheen keskisissä asioissa…
Jos olisin kuitenkin valinnut näin tai noin, niin olisiko sitten kuitenkin ollut parempi?
Kukaan meistä ei ole virheetön. Ei kuulu ollakaan. On sanomattakin selvää, että aina ei osu oikeaan omissa teoissaan tai sanoissaan. Tämäkin on elämää, vaikka se välillä vaikeaa onkin nähdä asia niin.
En ole tehnyt minäkään aina parhaita ratkaisuja tai sanonut oikeita sanoja. Jotkin hetket on menneet ohi, toisiin olen pysähtynyt ja pyytänyt anteeksi.
Kirjoitin edelliseen blogitekstiin rajoista ja niiden tunnistamisesta. Aihe liittyy tähänkin. Kun oppii tuntemaan itseään, pystyy myös seisomaan omien valintojen, sanojen ja tekojen takana. Mutta oppii myös pyytämään anteeksi. Tietty nöyryys on hyväksi…omien rajojen puitteissa. Herkästi on minunkin tunnistettava se, että rikonko omia rajojani, jos annan jonkun kävellä ylitseni ja pyydän anteeksi väheksymällä itseäni.
En esimerkiksi koskaan ole ajatellut, että avioliiton kariutuminen olisi ollut vain toisesta johtuvaa. Aivan yhtälailla siihen, kuin avioliiton solmimiseenkin, tarvitaan kaksi. Tiedän tehneeni virheitä, osannut myös pyytää anteeksi. Siitäkin huolimatta kannan ne virheet mukanani ja samalla kuuntelin omia rajojani.
On ollut paljon työstettävää itsen kanssa. Ehkä tämä aika ja nämä ikävuodet on saattaneet minut siihen pisteeseen itsetuntemuksen kanssa, että vihdoin tunnistan sen mitä haluan, tarvitsen ja missä kohtaa palaan samoihin “virheisiin”.
Osittain tämä jatkaa nyt edellistä kirjoitusta kiltteydestä. Liiallisesta kiltteydestä eroaminen on saattanut minut siihen itseni kanssa, että ellen vaadi itselleni sitä mitä tarvitsen, teen virheen. Itseäni kohtaan.
Näistä virheistä irtipääseminen on ollut vaikeaa. On edelleen vaikeaa. Haluan tulla kuulluksi ja nähdyksi. Itselle ja muille. Virhe pienentämällä itseä, on ehkä yksi suurimmista virheistä tai ehkä ennemminkin oppiläksyistä.
Olen virheineni juuri niin täydellinen kuin voin olla. Ihan meistä jokainen on. Elämä on suuri oppimatka. Tehdään virheitä ja opitaan niistä. Oppiminen ei välttämättä tapahdu samantien, vaan voi viedä pitkän ajan. Silloin voi nähdä asian sen ulkopuolelta. Hyvä onkin antaa joskus ajan kulua.
Voi pahoitella, katua, ottaa sen kaiken yhtenä isona opetuksena. Se on kaikki muovannut minusta sen mitä nyt olen. Voi jopa miettiä, että onko ollut virheitä: entä jos se onkin ollut juuri niin tarkoituksenmukaista kuin voi vaan olla. Asiat ja tapahtumat johtaa eteenpäin. Ne tekee meistä parhaita versioita itsestämme. Niin, kyllä, parhaita! Niin minä ainakin ajattelen. Vaikka olisi kuinka mielensä syövereissä. Välillä otetaan aikaa asioiden kehittymiselle ja näkee muutoksen ihan toisessa valossa vasta ajan kuluttua eteenpäin.
Summasummaarum…olemmeko sittenkään virheellisiä? Vai kohtaammeko tilanteita, haasteita ja elämänmutkia…teemme ratkaisuja, jotka siinä kohtaa päätämme tehdä. Johtaako se sitten hyvältä tuntuvaan vaiko menikö päin seiniä?
Meni miten meni.
Nyt on näin ja siitä hetkestä mennään eteenpäin.
Lisää kommentti
Kommentit