Kun tarpeeksi on liikaa

Menossa on vuoden pimein aika ja vuoden pisimmiltä tuntuvat päivät, kun valo näyttäytyy hetken ja pimeys on enemmän läsnä.

Lieneekö vuodenajalla oma vaikutuksensa ja sai ajatukset painumaan myös omalta osalta kuluneen vuoden aikana sattuneisiin tapahtumiin painavammin, kuin aiemmin ja reppu täyttyi liian painavaksi.

Kun tässä on seurannut somea, kirjallisuutta sekä monia lehtiartikkeleita, voi kyllä todeta, että yhä enemmän näkee otsikoita, jotka käsittelee uupumusta ja loppuunpalamista. Niin moni julkisuuden henkilökin on tullut esiin omista tunnoistaan ja kertoneet miten paloivat loppuun, uupuivat ja ovat eläneet hiljaiseloa sen myötä pitkiäkin aikoja. Kunnes sitten on tulleet taas esiin ja kertoneet omista kokemuksistaan ja antaneet omalle uupumukselleen kasvot.

Surullista on se, kuinka tätä päivää väsymys ja loppuunpalaminen on. Hyvä asia kuitenkin on se kuinka paljon enemmän siitä nykyisin puhutaan, tehdään näkyväksi se, ettei se ole piiloon laitettava asia, josta ei ole “hyvä nyt puhua”. Eikä se tee ihmisestä yhtään sen huonompaa tai arvottomampaa.

Se miksi tämä aihe koskettaa nyt itseä, on yksinkertaisuudessaan se, että itse tulin jaksamisen kanssa “tieni päähän” vähän aikaa sitten. Tasaiseen tahtiin tapahtuneita isoja asioita elämässä, osa isompia ja osa pienempiä. Kaikilla niillä kuitenkin yhteispiirre: herättänyt paljon tunteita ja osa on vienyt paljon voimia käsitellä. Toiset tapahtumista on olleet elämää muuttavia ja hyviä, toiset taas suurta huolta, surua ja ikävää aiheuttavia asioita, nekin omalta osaltaan elämään suuresti vaikuttavia. Matka on ollut kuin kuormalavaa ajavalla, jonka kyytiin on lisääntynyt koko ajan uutta lastia, silti se kyyti on jatkanut eteenpäin siitäkin huolimatta, että kengurubensaa on ollut polttoaineena viimeisten kilometrien ajan. Sitten loppui se kengurubensakin ja vauhti loppui. 

Olen paljon miettinyt sitä, että mitä siellä kuorman kyydissä on ollut kannettavana mukana. Arvioinut sitä ovatko ne todella sellaisia, että ne painavat painolastissa niin paljon, että ovat raskaita. Kunnes ihan tässä lähiaikoina minulta kysyttiin “Kertoisitko mitä kaikkea kuluneeseen vuoteen on sisältynyt?” ja, kun sitten aloin kertoa ja luettelo jatkui jatkumistaan…ymmärsin jo siinä hetkessä, että asioita on ollut paljon, niitä on ollut enemmän kuin paljon. Kysyjä huokaisi oman puheenvuoroni jälkeen ja totesi “Tiedätkö…jos sinulle olisi tapahtunut vain yksikin noista kaikista, olisi siinä ollut jo paljon käsiteltävää.”.

Sen jälkeen oli sanoitettava vielä se hetki, kun tunsin, että nyt kaikki on enemmän kuin tarpeeksi, kaikki on liikaa ja seinä tuli vastaan. Tuo keskusteltu pysäytti minut täysin. Olin siihen asti sinnitellyt ja arvostellut itseni aliarvioiden: arvotin itseni heikoksi ja huonoksi. Mutta tuo keskustelu sai minut ymmärtämään, että elämä oli ladellut niin suuria asioita käsiteltäväksi, että kuka tahansa olisi kokenut samanlaisen “tipahtamisen”. 

Elämä on muuttuva matka. Me tehdään valintoja, jotka vaikuttaa meidän ja samalla ympärillä olevien elämään. Mutta elämä on myös matka, jonka varrelle sattuu sellaista mitä ei voida itse päättää tai valita. Kukaan ei kysy jaksatko, asioita vain tipahtelee syliin kysymättä. Elämä tuo tullessaan asioita, jotka tuo murhetta, jotka vaatii meiltä työstämistä. Se vie voimia. 

Kun sä venytät itseäsi pitkään uusien haasteiden, murheiden ja surujen kaatuessa niiden vanhojen päälle..siinäpä on palaa purtavaksi. Kun moni asia on elämään paljon vaikuttava, kun läheisille sattuu ja tapahtuu sellaista mitä ei haluaisi.

Tämä maailman vauhti tänä päivänä tuntuu välillä siltä, että kelkasta tipahtaa ihan just näillä näppäimillä. Ja vauhti tuntuu vain kiihtyvän. Paljon vaalitaan ja luukutetaan sitä kuinka kaikkien pitäisi kiristää vauhtia, olla koko ajan enemmän ja parempia. Onneksi myös uskalletaan jo puhua paljon siitä mitä käy, kun jaksaminen loppuu. Uskalletaan myöntää ääneen ja julkisesti se, että uupuminen on osunut omalle kohdalle ja tarvitaan aikaa siitä toipumiseen.

Sanoisin, että vaatii oman rohkeuden myöntää, että ei enää jaksa. Silloin, kun haluat olla se tunnollinen ja onnistuva ihminen kaikessa mitä elämässä teetkin. On kuitenkin niin, että vasta, kun itse myöntää itselleen että reppu on liian täysi kannettavaksi..matka alkaa siitä. 

Onneksi tätäkään matkaa ei tarvitse kulkea yksin, repun painoa voi keventää toisten avulla. Ajattelen kuitenkin, että vaikka lähimmäisten tuki on tärkeää, eivät he koskaan voi olla terapeutteja. Siksi ja onneksi siksi, on olemassa terapeutteja. 

Toivoisin niin paljon, että jokainen meistä voisi lempeydellä ja rakkaudella itseään kohtaan katsoa omaa tilannettaan, vertailematta toisiin. Ja toivon, että vähemmän arvosteltaisiin ja vertailtaisiin toisiamme. Meillä jokaisella on omat asiamme, kokemuksemme ja omanlainen matka tällä lyhyellä ihmismatkalla tämän maan päällä. 

Annetaan aikaa itsellemme ja toisillemme. 

Ja toivon, vaikka tiedän, että näin ei tule kaikilla olemaan..että kaikilla olisi elämässään ihmisiä keiden kanssa jakaa asioita. Yksinäisyys voi tässäkin asiassa olla sydäntä repivää.

Kaikki hetket kestää oman aikansa. 

Jos nyt on pimeämpää, niin valo voittaa kuitenkin aina lopulta.

Rohkaisen myös jokaista olemaan aidon rehellinen, erityisesti itselle.